Muistikuvieni Nizza ennen matkaani oli tukahduttavan kuuma. Rannan kivet ja rantabulevardin alusta polttivat jalkoja sandaalien läpikin. Saadakseen aurinkotuolin, täytyi maksaa, paljon.  Camparituoremehu ja Kir Royal virtasivat – silloiset trendijuomat. Ja ruotsalaisten bileet tuntuivat jatkuvan aina vain. Toki muistan myös hyvän ruuan. Etenkin simpukat ja muut merenantimet, jotka tarjoillaan häkellyttävän tuoreina. Retket Monacoon ja Cannesiin, shoppailulöydöt ja vanhan kaupungin kapeat kujat reunustettuna Provence-tuotteita myyvillä pikku putiikeilla.

Se kaikki löytynee täältä yhä. Paitsi ruotsalaiset. He loistavat poissaolollaan. Turisteja kuitenkin on. Pääasiassa saksalaisia – ja suomalaisia. Luulen, että näen nyt hyvin toisenlaisen Nizzan kuin huippusesongin aikana. Sen omillaan toimivan. Ja se saa minut jos ei rakastumaan niin ainakin syvästi ihastumaan tähän kaupunkiin. Tiedän nyt, mihin palaan, kun tahdon yhtä aikaa merta, vuoria, ranskalaista omanarvontuntoa, rentoutta ja hyvää ruokaa.

Kieliongelmia ja omanarvontuntoa

Niin, omanarvontuntoa. Usein mietin, mikä minua ranskalaisessa kulttuurissa ja ranskalaisuudessa kiehtoo. Koska tuntuu, että stereotypioiden vuoksi (jotka osa ovat tottakin), joudun toisinaan vähän selittelemään matkakohteitani: Pariisi, Pariisi, okei Milano, Pariisi, Pariisi, Nizza… Mahtuu väliin Berliinikin. Mietin sitä myös siksi, että en todella ymmärrä ranskan kieltä juuri lainkaan. Viimeisimmän Pariisin matkani jälkeen päätin, että tahdon korjata asian. Koska se auttaa pääsemään tähän kaikkeen sisälle vielä syvemmin. Se vähäinen määrä, mitä aikuisopiston tunneilta päähäni on tarttunut, on auttanut tällä matkalla paljon. Enää ei tarvitse olla jokaisen junakuulutuksen kohdalla sydän kurkussa, että mitäköhän nyt. Ja on mukavaakin huomata selviytyvänsä edes kahvilassa tai ruokakaupan kassalla ranskallaan. Silti toivoisin, että joku asentaisi kovalevylleni ranskan kielen sirun, jonka myötä minusta tulisi hetkessä kielen täydellinen osaaja. Siitä huolimatta, että täällä saa kyllä palvelua englanniksi. Vieläpä hyvää sellaista.

Ranskalaisista tulee itselleni usein vaikutelma, että he eivät juuri pyytele anteeksi olemassaoloaan. Sen näkee erityisesti kehonkielestä ja käyttäytymisestä. Koska mitä minä heidän ajattelustaan tiedän. Samaan aikaan, kun he eivät pyydä anteeksi, he eivät odota muidenkaan pyytävän anteeksi olemassaoloaan. Ihmiselle, joka on elämässään liikaakin miettinyt, mitä muut itsestä ajattelevat, sellaista on jopa eheyttävää ja tervehdyttävää katsella. Meille ulkopuolisille se näyttäytyy arroganttiutena. Osin jopa epäystävällisyytenä.

Mutta siinä piileekin mahdollinen kompastuskivi. Jos sen tulkitsee epäystävällisyytenä, se on sitä. Jos sen sijaa ajattelee jokaisen kohdalla, että ”wau, tuokin ottaa oman tilansa”, pääsee paljon helpommalla. Silloin myös sinulle sallitaan se tila, jonka haluat ottaa. Jos nimittäin jäät hiljaa vain odottamaan, että tarvitsemasi tila avautuu, niin ei välttämättä tapahdu koskaan. Mutta jos vain päättäväisesti otat sen, mitä tarvitset, se tarjotaankin sinulle ystävällisesti ja ymmärtäen. 

Sellainen vaatii rohkeutta, mutta tarjoaa palkintona vahvistumista itsensä ylittämisen myötä. Ja miten minusta aina tuntuu, että vietettyäni Ranskassa vain muutaman päivän – opittuani ottamaan taas sen oman tilani – oloni muuttuu. Kasvan pituutta, askeleeni jämäköityy, kulkuuni tulee päättäväisyyttä. Se ei sulje pois uteliaisuutta eikä epävarmuutta. Enemmänkin antaa luvan olla niitä molempia. Siinä samalla valahdan osaksi tätä menoa. Ehkä olen ollut jossain aiemmassa elämässäni ranskalainen. Muuten en osaa sitä tuttuutta selittää.

Naiset, jotka tukevat ja rohkaisevat eleillään

Tällä matkalla olen saanut erityisesti kokea toisten ihmisten rohkaisevan tuen ja etenkin toisten naisten tarjoamana. Tarjoilijat, jotka kärsivällisesti odottavat, että saan vietyä tilaukseni ranskallani loppuun, ovat usein olleet naisia. Naiset, jotka katseellaan ravintolassa rohkaisevat, kun mietin, saanko olla siellä yksin. Naiset, jotka somistavat ravintolapöytänsä uudestaan vieden viereisen pöydän kukka-asetelman – ja jolle yhdessä nauramme…. Naiset, jotka huomaavat jännitykseni ja pyrkivät siksi jopa vitsailemaan englanniksi vapauttaakseen tunnelman. Naiset, jotka lähes liikuttuneena katsovat minua ja sanovat jotain siitä, kun olen tullut nauttimaan Michelin oppaan suosittelemaan ravintolaan. Yksin. Näen, että sillä on hänelle vaikutusta, vaikken sanoja ymmärräkään. (Olen loistava lukemaan elekieltä ja omassa mielestäni olen tietysti aina oikeassa, hahaa.)

Ehkä olen tälle tavallista herkempi Mentonin kokemusten jälkeen. Tai sitten se on yksi asia, jonka takia tänne tulin. Oppimaan, kuinka hyvin sitten kuitenkin meillä naisilla asiat Suomessa on. Ja toisaalta, kuinka vahva on naisten välinen yhteys. Silloinkin, kun yhteinen kieli puuttuu. Ehkä oppimaan jotain myös omasta feminiinisyydestäni. Kuin vahvistukseksi kävellessäni rantabulevardia, Promenade de Anglaisia, eteeni avautuu valokuvanäyttely, jonka teema on naisten vapaus ja tasa-arvo. Toisena päivänä kivuttuani Éze Villagen keskiaikaiseen kylään ja sen huipulla sijaitsevaan Jardin Exotiqueen, minuun tekevät suuren vaikutuksen puistossa olevat patsaat. Ne kuvaavat vahvoja, kauniita, herkkiä, lempeitä ja lujia naishahmoja. Ovat Jean-Philippe Richardin käsialaa. Ensimmäinen menee minulta ohi. Mutta mitä korkeammalle kipuan, sen pidempään jokaisen patsaan äärellä vietän. 

Vaikka tällä matkalla en ole juuri korkokenkiä käyttänyt – kiitos jalkakivun – tunnen saavani olla täällä nainen. Kuten aina Ranskassa. Toisella tapaa kuin Suomessa. Ehkä siksi se tunne, jonka Mentonissa koin, olin niin hämmentävä ja ristiriitainen. Kuin minun olisi pitänyt olla jotain vähemmän kuin mitä olen. Tai ainakin olla jotenkin hyvin toisella tavalla. Nizzassa yksin matkustavia ja syöviä naisia näkee paljon enemmän. Eikä siihen tunnuta suhtautuvan mitenkään poikkeavasti. Vaikka väitän, että eilisessä ravintolassa, jonka tarjoama makuelämys oli ihan mahtava, ei kovin monia yksin syöviä naisia ole nähty. Ja se on harmi. Sillä olemme tuollaisten makunautintojen arvoisia. Matkustamme ja olemme sitten mitä tahansa. 

Kävele, katsele, aisti – syö

Mitä Nizzassa kannattaa tehdä? Kävellä, katsoa ja aistia. Välillä siirtyä kaupungin ulkopuolisiin kyliin ja kaupunkeihin ja tehdä sitä taas. Kävellä, katsoa ja aistia. Siinä ohella täällä on mahdollisuus syödä todella hyvin huokeaan hintaan. Etenkin lounasaikaan. Kiitän itseäni suuresti siitä, että olen käyttänyt aikaani selvittääkseni netistä eri ruokapaikkoja. Ja päättäväisesti myös suunnannut niitä kohden. Silloinkin, kun olen vain halunnut pysähtyä johonkin – koska on nälkä ja lounasaika – olen googlettanut arvioita ravintolasta ennen ovesta sisään astumistani. Sen myötä olen syönyt todella hyvin. 

Matkani huipentuma tapahtui jo eilen, en jättänyt sitä viimeiseen iltaan. Olin luvannut itselleni (ainakin) yhden erityisen kulinaristisen elämyksen. Valitsin kohteeksi Michelin oppaan suosituslistalta löytyvän L’Eau de Vie -ravintolan. Sen suosituksista kuulsi läpi freesiys ja rentous. Siitä huolimatta minua jännitti. Miten tulisi pukeutua? Miten osaan käyttäytyä ruokaa ja ravintolaa kunnioittavasti? Olenko sen arvoinen? Olemmeko toistemme arvoisia?

Olin, olemme. Tästä lähtien sisällytän aina matkoihini tämän kaltaisen kokemuksen. Ehkäpä myös Suomessa. Hyvää ruokaa saa usein. Tälläkin matkalla olen syönyt monta kertaa todella hyvin. Mutta jotain todella erityistä. Sitä saa paljon harvemmin. Muisto makunystyröissä. Se jää elämään ainiaan. Silloin, kun kaikki on ympäristöä ja kohtelua myöten ollut kohdillaan ja ruuan äärelle on malttanut pysähtyä. En tiennyt, että voin syödä ateriaa yksinkin lähes kaksi tuntia!

Olen sen ja koko tämän matkan arvoinen.

Kommentointi on suljettu,