Blogikirjoitus Valmennus

Merkityksellisyys luo merkityksellisyyttä

Merkityksellisyys tekemisessä tuottaa arvokkuuden tunnetta

Merkityksellisyys on käsitteenä jo trendi. Tärkeä ja kaivattu sellainen. Etenkin työelämästä puhuttaessa. Olen pohtinut paljon merkityksellisyyttä laajemmin elämässä. Etenkin toivuttaessa esimerkiksi uupumuksesta ja masennuksesta. Ne kohdatessaan ihminen kun joutuu väkisinkin kasvotusten mm. sellaisten kysymysten kanssa kuin mikä itselle on tärkeää ja millä on väliä.

Uupumus romauttaa merkityksellisyyden kokemuksen

Muistan hyvin sen ensimmäisen kerran, kun tulin kotiin käsilaukussani sairauslomatodistus ja mielessä diagnoosi: uupumus, masennus. Sellaista tyhjyyttä en ole missään muussa hetkessä kokenut. Tuntui, että elämältäni ja identiteetiltäni oli viety pohja pois. Kaikki, minkä siihen mennessä olin rakentanut, sortui. En tiennyt enää, kuka olin ja mitä halusin. En myöskään keksinyt yhtään syytä nousta sohvaita, johon kotiin tullessani olin rojahtanut. Valkoiseksi maalatussa kiviseinässä riitti tuijoteltavaa.

Valitettavasti tuo ei jäänyt ainoaksi kerraksi, kun löysin itseni samasta tilanteesta. Kun pahimmasta kuilusta olin noussut ja saanut jotain maata jalkojeni alle, lupasin aina itselleni, ettei ikinä enää: pitäisin itsestäni huolta, opettelisin sanomaan ei ja valitsemaan elämän virrasta asioita, jotka tekevät minulle hyvää. Silti olen useamman kerran löytänyt itseni kuilun pohjalta uudestaan. Maatessani jälleen sohvalla tuijottamassa seinää olen tuntenut syyllisyyttä, heikkoutta, häpeää ja pelkoa. Etten enää ikinä olisi kuin ”kaikki muut”.

Tyhmä vai tarve tuntea tärkeyttä?

Väkisinkin miettii, onko sitä tyhmä, kun päästää itsensä kerta toisensa jälkeen kasvotusten uupumuksen ja masennuksen kanssa. Vai onko sitä vain ollut yritteliäs ja altistanut siksi itsensä uudestaan uupumisen mahdollisuudelle? Halunnut takaisin piireihin, joissa voi tuntea arvostusta ja kyvykkyyttä. Mahdollisuutta olla tarvittu ja tärkeä. Olla osa suurempaa kokonaisuutta. Näihin tunteisiin tarpeemme tehdä työtä usein kiteytyy. En ollut tyhmä. Oli vain kyvytön ymmärtämään ja hyväksymään, että merkityksellisen elämän voi rakentaa hyvin eri tavoin: omannäköisesti, omia voimavaroja vahvistaen.

Minut jätetiin sairauslomillani eristyksiin, toipumaan. Niin koin silloin ja nyt. Enkä nyt moiti ystäviäni ja läheisiäni, jotka kyllä ovat olleet tukenani. Vaan yhteiskuntaa. Ja mietin, onko se lopulta hyvä juttu? Sillä se, mikä minut on lopulta aina tuonut kuilustani takaisin toimivaksi yksilöksi on ollut tekeminen. Eikä mikä vaan tekeminen vaan sellainen, joka on saanut itseni tuntemaan kyvykkääksi, osaavaksi ja luovaksi. Siis merkityksellisyys tekemisissäni! Itse minun on aina pitänyt houkutella itseni toimimaan. Kukaan ei ole reseptiin kirjoittanut: tee jotain merkityksellistä, mitä vain. Enemmänkin on vain määrätty lisää lepoa ja tekemättä olemista (joka sekin on tietyssä vaiheessa tärkeää.)

Tunnista tekeminen, joka vahvistaa

Vasta jälkeenpäin olen tunnistanut ne asiat jotka ovat vahvistaneet. Ihan ykkönen tuolla voimaannuttavan tekemisen listallani on ollut kirjoittaminen. Kun katson elämääni taaksepäin, huomaan kirjoittamisen merkityksen korostuneen hetkillä, kun toipuminen on lähtenyt käyntiin. Ensin ajatuksenvirtaa päiväkirjaan ja vihkoon. Sitten julkaistavaksi blogiin. Se, että antaa kirjoituksilleen mahdollisuuden tulla luetuksi ja kommentoiduksi, pakottaa asettumaan alttiiksi vuorovaikutukselle maailman kanssa. Sen myötä kohtaa oman haavoittuvuutensa. Altistuu kritiikille, joka voi lannistaa tai kasvattaa. Se myös kehoittaa ajatuksia jäsentymään kaaoksen sijaan. Jotta kirjoitetuissa lauseissa ainakin toisinaan olisi subjekti, predikaatti ja objekti.

Toinen tervehdyttävä tekeminen minulla on ollut remontointi. Voin kuvitella, kuinka moni ystäväni on pyöritellyt silmiään, kun olen aloittanut remontin tai sisustusprojektin ollessani vasta toipumisen alkuaskelilla. Niin on käynyt useamman kerran. ”Et nyt kyllä väsytä itseäsi”, olen kuullut useammasta suusta. Remontoinnissa näkee oman kätensä jäljen. Tuntee pieniä onnistumisen hetkiä peräkkäin. Siinä yhdistyy laajemman mielikuvan ja pienten yksityiskohtien välinen keskustelu. Se vaatii keskittymistä ja ajatuksien suuntaamista johonkin muuhun kuin omaan surkeuteensa. Remonteilla ja sisustusprojekteilla on taipumus laajentua. Nykyisin ymmärrän, että niistä tulee toimintaan aktivoivina projekteina aina niin laajoja kun tarvitaan. Kunnes olen valmis siitä ajatusprosessista, jota minun on ollut tarkoitus käydä. Niin kävi viimeksikin: samaan aikaan kun viimeinen tapettivuota asettui seinälle olin valmis sanomaan ”minä haluan valmentaa.” Seuraavana päivänä aloitin suunnitelmat.

Mutta en ole koskaan kokenut, että päiväkirjaan kirjoittamisessa tai remontoinnissa merkityksellisyys toteutuisi itselleni riittävällä tavalla. Siinä piilee myös tämän tarinan opetus. Eivät ne olekaan, jos ajatellaan kvartaalitaloutta. Mutta toipuvalle ihmisille ne voivat olla mitä tärkeimpiä itsetunnon vahvistajia ja sisällön tuottajia elämään. Ja se riittää. Se on kaikki, mitä tarvitaan. Kunhan se on ihmisestä itsestä merkityksellistä.

Tekeminen vie eteenpäin

Uskon siihen, että meihin ihmisiin on sisäänrakennettu tarve tekemiselle. Siksi tekemättömyys tuntuu niin voimakkaasti ihmisarvoa koettelevana asiana. Helposti ajattelee, että se oma tekeminen, jos se on vähäistä ja pientä, ei riitä. Silloin senkin jättää tekemättä. Että oikeaa tekeminen on vasta, kun tuottaa jollekin yritykselle arvoa ja itselle palkkaa. Että kun juoksee pääkolmantena jalkana tapaamisesta toiseen ja kun sen myötä perjantaina saa väsyneenä rojahtaa sohvalle kirjoittaen samalla Facebookiin: TGIF.

Itse olen toipunut ja vahvistunut uupumuksistani sen mukana, että olen alkanut tehdä, luoda. Se ei tuota heti toimeksiantoja eikä rahaa. Sitä ei heti ole jaksanut toteuttaa joka päivä eikä edes montaa tuntia kerralla. Aloittaminen on aina ollut vaikeaa. Mieli ei ole koskaan alussa uskonut, että tekemisellä olisi merkitystä. Siitä huolimatta, että olen usein ollut pian tilanteessa, että tekemistä on täytynyt taas jo rajoittaa. Jottei heti innoissaan ajaudu vain uuteen kuiluun. Merkityksellinen tekeminen kun vie mukanaan.

Mutta ne pienet aikaansaamiset, luomisen hetket ovat vieneet eteenpäin. Paljon enemmän kuin kotona istuminen ja sen miettiminen, onko minusta enää mihinkään. Tärkeää on ollut, että tekeminen on ollut mieluista ja se on nojannut vahvasti omiin vahvuuksiini ja mielitekoihini: tarpeeseeni ilmaista itseäni, jäsentää ajatuksiani ja luoda ympärilleni jotain kaunista.

Merkityksellistä elämää voi elää hyvin eri tavoin

Merkityksellistä, ihmisarvoista, täyttä elämää voi elää hyvin monin tavoin. Saamme usein kotoa tai koulusta jonkin mallin ja ajatuksen sen toteutukselle. Se usein iskostuu mieliimme vertailupisteeksi, johon omaa tekemistämme vertaamme. Lisäksi yhteiskuntamme rakentuu vahvasti opiskelun ja työn merkitykselle. Jos itse ei kykene siihen, mitä pidetään yleisesti hyvän elämän mittarina, sitä tuntee helposti olevansa ulkopuolinen, arvoton, kelpaamaton. Erilainen ja huono. On vaikea kyseenalaistaa yleisiä kriteerejä, jos kaikki muut ympärillä tuntuvat sopeutuvan niihin ja toteuttavan niitä (päällepäin) hyvällä menestyksellä. Enemmänkin silloin kyseenalaistaa vain oman kyvykkyyden. Eikä sellainen välttämättä vie mihinkään.

Usein toisenlaisiin elämän rakentamisen vaihtoehtoihin päädytään vasta jonkin kriisin kautta. Silloinkin, vaikka löytäisi itselleen sopivan tavan tehdä ja toimia, omannäköisen elämän, jossa voi hyvin ja jossa voi tuntea luovansa jotain merkityksellistä, sen hyväksyminen voi yhä olla vaikeaa. Etenkin jos sisimpään jää elämään mielikuva siitä, ettei kykene siihen, mihin muutkin.

Ihmisarvo ei kuitenkaan riipu siitä, mitä tekee työkseen. Se on olemassa, vaikka ei tekisi mitään. Omannäköinen elämä ei ole sitä, että toteuttaa yleiset hyvän elämän kriteerit mahdollisiman hyvällä laadulla. Voi kun olisin ymmärtänyt tämän jo nuorena. Merkityksellisyys tulee elämään vain sitä kautta, että tunnistaa itselle tärkeät asiat ja tiedostaa hyödyntävänsä omia vahvuuksiaan. Että haastaa itseään sopivasti kehittymään. Että riittää itselleen. Että tuntee tekevänsä jotain, joka saa sydämen sykkimään ja mielen toisinaan pahkahtumaan. Mielihyvästä.

Merkityksellisyys on tunteiden kippu, ajatusten kokooma

Tätä kirjoittaessani tunnen, kuinka se on läsnä: merkityksellisyys. Kaikkine vivahteineen ja vaikutuksineen. Se kokoaa niin monta eri tunnetta yhteen ja luo uusia. Se rauhoittaa mielen. Se toivottaa tervetulleeksi enemmänkin viipyilemään kuin kiirehtimään. Se ei väsytä eikä vaadi, mahdollistaa vain. Kasvamaan ja kehittymään, oivaltamaan ja toteuttamaan. Ja juuri siksi toivoo jokaisen löytävän omansa. Merkityksellisyytensä.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply