Blogikirjoitus Hyvä elämä Oikeaa elämää

Menton – Inspiraatiomatkan alku

Taksikuskini kysyi, olenko menossa työ- vai lomamatkalle. Kello oli 04.20. Pilkkopimeässä Helsingissä satoi vettä. Kauan haaveilemani matka oli alkanut ja sen ensimmäinen kohde, Menton, oli täyttänyt mieleni. Jännitti. En osannut tuohon kysymykseen vastata. ”Miksi sekin pitää määritellä?” huomasin ajattelevani. Inspiraatiomatka, sellaisesta tässä enemmänkin on kyse. Mahdollisuudesta nähdä ja kokea jotain ihan muuta kuin samoja kodin kulmia. Nähdä toisenlaista elämää. Aistia kauneutta. Inspiroitua jostain itselle uudesta.

Paikka, johon kuuluu mennä

Minulla on jo jonkin aikaa ollut tunne, että minun kuuluu tulla käymään Ranskan Rivieralla. Sen jälkeen, kun aikuisopiston ranskan tunnilla käsittelimme Mentonia, kohteeksi muodostui juuri tämä. Pieni kaupunki aivan Ranskan ja Italian rajalla, jossa mielenkiintoisella tavalla tuntuu nuo kaksi kulttuuria sekoittuvan. Kuin tämä olisi oiva kohde minulle, joka en ehkä aina ole osannut päättää, kumpaan maahan matkustan. Siis jos en ole ollut menossa Pariisiin. Se on ihan oma juttunsa.

Mutta jo ennen kuin tulin tietoiseksi Mentonin olemassa olosta, olin huomannut, että Välimeren maisemat olivat ujuttautuneet unelmakuviini. Sekin on mielenkiintoista, sillä olen vieraillut näillä kulmilla vain kerran, lähes 20 vuotta sitten. Kun meditaatiossa kysytään, missä vanhempi ja viisaampi minäni majailee, näen itseni nojailemassa valkoisiin kaiteisiin Ranskan Rivieralla. Katselemassa vuoroin merelle ja vuoroin vuoristoon. Ihmettelen sitä aina, sillä en varsinaisesti välitä liian helteisestä ilmastosta. Mutta kun nuo samat maisemat alkoivat nousta mieleeni aina, kun meditaatioissa pyydetään siirtymään johonkin lempipaikkaan luonnossa, aloin suunnitella matkaani näille seuduille.

Välimeren helmi

Mentonia kutsutaan Välimeren helmeksi. Osin mikroilmastonsa takia: niin vuorten suojassa kaupunki on. Osin myös sen historian takia. Varsinkin 1800-luvun lopussa se veti puoleensa kuninkaallisia ja arkistokraatteja, joille on rakennettu hotelleja ja arvolleen sopivia lomapaikkoja. Yhdessä sellaisessa täällä majoitun, airbnb-kämpässä. Ja kyllä, olo on kuin tulisi palatsiin.

Kun tänne saapuu, tuo Ranskan ja Italian läsnäolo on heti nähtävissä ja aistittavissa. Kaduilla kävellessä mukaan sekoittuu Espanjan aurinkorannikolta tuttua fiilistä. Hetken on sellainen olo, ettei oikein tiedä, missä on. Sisäinen minäni etsii Pariisia kaikkialta. Vain huomatakseen, että täällä siitä ei ole merkkiäkään. Ei myöskään ihmisten käyttäytymisessä: ystävällisyys ja avuliaisuus yhdistettynä ranskan kieleen on itselleni jotain uutta. Ensifiiliksen perusteella kaupunki tuntuu ihan omanlaiselta. Ehkä tulin tänne oppimaan, ettei tätäkään tarvitse luokitella tai lokeroida. Mysteerinen Menton. Nähtäväksi jää, avautuuko se minulle?

Sallin inspiraation viedä

Tämän matkan toinen teema on sallimus. Olen nimittäin luvannut itselleni, että teen juuri sitä, mikä inspiroi. Toivoen, että se myös tuntuu hyvältä. Joskus inspiraatio saattaa nimittäin pyytää kuuluisalle epämukavuusalueelle kulkeutumista. Yksi sellainen voisi olla gourmet-aterian syöminen paikallisessa Michelin-tähtiä ansainneessa ravintolassa. Koska matkustan usein yksin, ruoka on se, mistä helposti tingin. Niin epämukavaa on illastaa vain itsensä kanssa.

Sallimus tarkoittaa sitä, että jos mieluummin istun airbnb-kämpän sohvalla, juon paikallista luomuroséviiniä ja kirjoitan tätä tekstiä kuin seikkailen pimeillä kaduilla ja kujilla etsimässä ruokaa, teen niin. Tai jos tuntuu siltä, että mieluummin istun päivän kahviloissa kuin koluan nähtävyyksiä, teen niin. Suunnitelmia en ole laatinut, mahdollisuuksia kyllä selaillut. Tiedän vain, että haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona, matkagarderoobini asettamissa rajoissa.

Ylipäänsä minua matkoillani innostaa nähdä, miten paikalliset elävät. Airbnb-kämpässä asuminen mahdollistaa tämän, koska ne usein sijaitsevat paikallisten keskellä. On kiinnostavaa nähdä, missä he käyvät kaupassa ja kuinka pitkän matkan aamuisin kävelevät hakemaan tuoreet croissantinsa. Kulkiessani teen mielikuvaleikkejä pohtimalla, miltä oma elämäni tuntuisi, jos sijoittaisin sen sellaisenaan näihin maisemiin. Tai miltä lapsena olisi tuntunut mennä kouluun rannan kautta? Siksi usein valitsen sen kahvilan, jossa näyttäisi olevan eniten paikallisia, vaikka TripAdvisor kuinka ylistäisi sitä viereistä.

Muutaman Menton-päivän jälkeen siirryn Nizzaan. Oikeastaan siksi, että sieltä on helppo tehdä retkiä. Laajennan sitä aluetta, jolla inspiraatiolla on mahdollista minua viedä. Samalla myös vaihdan Airbnb:n valmiiksi katettuihin aamupaloihin Hotellissa. Nyt jo minua kutkuttaa ajatus viettää yksi ilta hotellissa vain leväten. Ja ehkä kirjoittaen. ”Mitä ajan hukkaa”, sanoo sisäinen sabotöörini kunnianhimon nyökytellessä vieressä. ”Teen mitä haluan”-minäni laulaa ilosta.

En ole pakenemassa vaan inspiroitumassa

Tämä ei ole ensimmäinen solomatkani. Yksinkertaisesti en koskaan pääsisi mihinkään, jos jäisin odottamaan matkaseuraa. Yksin matkustamiseen liittyy aina tiettyjä jännityselementtejä. Toki myös itsensä voittamisen hetkiä. Yksi asia on tällä kertaa toisin: en nimittäin tullut tänne paetakseni pahaa oloani. Sen myötä en katsele ympärilleni harmaan harson läpi etsien jokaisesta kadunkulmasta ratkaisua elämääni. En tullut saadakseni lomaa – oikeastaan mistään. Vaihtelua vain. Enkä odota, että elämäni on viikon kuluttua muuttunut. Tai no, ihan vähän. Se, etten lähesty kaikkea pakenemisen ja ongelmien näkökulmasta mahdollistaa sallimuksen. Sen, että pitää silmät ja korvat auki ja tunnustelee: ”mikä minua tänään huvittaisi?” Sen myötä on helppo jättää jokin asia näkemättä ja jokunen nurkka koluamatta, jos siltä tuntuu.

Matkapäiväkirjaa

Toinenkin asia on toisin. Mutta siitä myöhemmin. Ajattelin nimittäin kirjoittaa jonkin verran matkapäiväkirjaa. Siitä, mitä näen ja koen. Mutta ennen kaikkea siitä, mitä oivallan. Jos oivallan.

Jo kaiken tämän vajaan vuorokauden matkailun jälkeen voin sanoa: maiseman vaihdos teki minulle hyvää. Ja hieman mysteerinen Menton on ympäristöltään tähän hetkeen juuri sitä, mitä tarvitsin. Kun tässä sohvalla istun, juon Café Au Laitia ja katson päivään avautuvaa kaupunkia huomaan ajattelevani, että täällä voin viettää aikaa, kuin asuisin täällä. Eikös sellainen ole jo melko hyvä juttu?

Salut – á bientôt!

Maarit

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply