Hyvä elämä matkustaminen Oikeaa elämää

Jardin Botanique ja kaunis Menton

Kaunis, ystävällinen Menton ja sen maaginen Jardin Botanique. Ne jäivät päällimmäisinä mieleen visiitiltäni tuohon pieneen kaupunkiin. Paikkaan, jossa tuntuu, kuin olisi Italiassa, mutta jossa puhutaan ranskaa. En vieläkään tiedä, miksi minun kuului tuohon kaupunkiin mennä. Vaikka viihdyin ja sain inspiraatiota ainakin valokuvata ja vähän myös kirjoittaa. Kaduilla kävellessäni katseeni kiinnittyi erityisesti pieniin kujiin, värikkäisiin rakennuksiin ja koristeellisiin parvekkeisiin. Niin ja mereen ja vuoriin, mereen ja vuoriin… Noiden kahden luonnon voimaelementin rinnakkaiselo on jotain niin vaikuttavaa, että toivottavasti en unohda sitä ikinä.

Airbnb upeassa palatsissa

Mentonissa asuin airbnb-kämpässä vanhassa aristokraateille rakennetussa hotellissa, Riviera Palacessa. Se on sittemmin muunnettu yksityisasunnoiksi. Juuri tuolla sain ensikosketukseni alueen ystävällisyyteen. Kohtaamiset naapureiden kanssa käytävillä kun eivät ihmetyksekseni jääneet kohteliaiksi ”Bonjour-Bonjour” lausumiksi. Tuosta asunnosta avautui niin huikaiseva näkymä merelle – ja myös vuorille – että olisin hyvin voinut istua sitä tuijottamassa kaiket ajat. Ja kuinka se muuttui päivän edetessä auringon tarjoaman valon mukaan. Kaupungilla kävellessäni ymmärsin myös arvostavani paikan rauhallisuutta ja hiljaisuutta. Etenkin ilta-aikaan. Tuon upean asunnon ainoa huono puoli oli, että se oli lopulta kovin kaukana siitä Mentonista, jossa tunsin parhaiten viihtyväni. ”Käväisempä hakemassa/viemässä jotain” ei tullut kysymykseen, jos tahtoi vielä jatkaa kaupungin tutkailua. Jo siksi, että se sijaitsee n. 1 km meren rannasta. Ja tuo matka on pelkkää nousua.

Vain yksi suunniteltu kohde: Jardin Botanique

Etukäteen olin valinnut Mentonista vain yhden kohteen, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä: Jardin Botanique Rahmeh-Menton -puutarha. Oikeastaan kyse on englantilaisen kenraalin, Lordi Percy Radcliffen ja hänen vaimonsa omistamasta Villasta ja sen ympärille rakentuneesta eksoottisten kasvi- ja puulajien kokoelmasta. 1950-luvulla se siirtyi toisen englantilaisen Miss May Bud Campbellin omistukseen, joka teki siitä kaikille avoimen eli julkisen (mutta nykyisin pääsymaksullisen) puiston.

Näin marraskuussakin puisto oli vaikuttava. Voin vain kuvitella, millainen se on täydessä loistossaan. Ja vaikka lämpötila ei kivunnut vierailupäivänäni 17 astetta korkeammalle, huomasin usein ajattelevani ”onpa ihanan viileää.” Ehkä kyse oli myös siitä hiljaisuudesta ja rauhasta, joka paikassa vallitsi. Puistoon oli merkitty kävelyreitti, joka johdatti eri kasvi- ja puulajeista toiseen. Myös niiden merkityksiä ajatellen (lääkekasvit, yritit…). Opastusta lajeihin olisi saanut kuulokkeiden kautta. Tällä kertaa halusin kuitenkin vain kävellä ja katsella, hengittää ja aistia. Siinä samalla harrastelijavalokuvaaja sai kameran muistikortilleen runsaasti täytettä.

Ensin syödään lounas

Menton on pieni kaupunki. Huomaan sen nyt, kun kirjoitan tätä siirryttyäni jo matkani toiseen kohteeseen eli Nizzaan. Tästä näkökulmasta moni asia, joka paikalla ollessa hieman hämmensi, alkaa asettua mittasuhteisiinsa. Yksi niistä on lounas. Olin suunnitellut meneväni ensin Jardin Botaniqueen ja vasta sitten lounaalle. Kävi ilmi, että puisto oli menossa – lounastauon ajaksi – kiinni juuri, kun saavuin sen porteille. Tavallaan se oli onni. Sillä siten eteeni avautui Menton, johon ihastuin välittömästi. Se oli rauhallisempi, kauniimpi ja jollain tavalla siistimpi kuin se puoli Mentonista, joka oli minua lähimpänä. Marraskuisena perjantaina, keskellä päivää, elo ja olo kaduilla muistutti käyskentelyä. Voin myös kuvitella millaista alueella on sesongin eli hulinan aikaan. Siitä vinkkiä antavat upeat hiekkarannat ja niillä vierivieressä sijaitsevat ravintolat.

Jos puisto ei olisi ollut kiinni, olisin jälleen uinunut lounasajan ohi. Sillä se todella päättyy alueella klo 14. Myös lauantaina ja sunnuntaina. Ja poikkeuksen sääntöön tekeviä paikkoja on todella vähän. Onkohan niin myös sesongin aikaan? Kun on tottunut siihen, että voi syödä milloin tahansa, tuollainen tuntui kovinkin rajoittavalta (ja jopa ärsyttävältä). Vaikka lounas tuli, tottakai, aina tarpeeseen. Aamuhaahuilijana minulla oli vain taipumus jäädä nauttimaan kämpille café au laitia ja katselemaan upeaa maisemaan niin pitkään, että käytännössä kävelin molempina päivinä suoraan lounaalle. Klo 14 jälkeen ravintolat sulkeutuvat avautuakseen vasta illalla uudestaan. Myös Nizzassa näin tapahtuu. Mutta koska kaupunki on niin paljon isompi, vaihtoehtoja on enemmän ja myös tästä kaavasta poikkeavia ravintoloita – ainakin sunnuntaina – on enemmän. Nizzassa ei jää ilman ruokaa, vaikka varsinaisen lounasajan ohittaisi. Mentonista en ole ihan varma.

Eloisa, leikkisä, rento Menton

Päätin kävellä Jardin Botaniquesta takaisin majapaikkaani. Meren rantaan pitkin. Lähdettyäni pois tuosta kiehtovasta, maagisesta puistosta, Mentonin satama-alueen marmorilla päällystetty rantabulevardi oli herännyt eloon. Perjantai-iltapäivä on selvästi myös täällä hetki, jolloin työstä irtaudutaan hieman aiemmin. Oli ihana katsoa leikkiviä lapsia ja heidän vanhempiaan. Aistia ilo ja rentous. Välitön läsnäolo. Ajattelin, että tästä Mentonista todella pidän. Hetken aikaa harmittelin, että olin valinnut majapaikan niin kaukaa. Samalla, kun jouduin pitämään hyvää vauhtia kulkiessani yllä. Sillä lämpötilassa tapahtuu näin marraskuussa merkittävä muutos heti kun aurinko alkaa laskea. Enkä halunnut koko päivää kantaa mukanani villakangastakkia tai toppaliiviä. Niille tulee tarve heti pimeyden laskeuduttua, puoli kuusi.

Shoppailu, mitä se on?

Matkapäiväkirjani ensimmäisessä postauksessa vinkkasin, että jokin toinenkin asia on toisin. Sille sain vahvistuksen heti lauantaina. Yleensä ulkomaille saavuttuani palan nimittäin halusta päästä kaupoille, siis shoppailemaan. Katselemaan valikoimaa, haaveilemaan, tekemään löytöjä. Nyt tuo halu ja into on puuttunut lähes kokonaan. Paluumatkallani puutarhasta havaitsin Mentonin ostomahdollisuuksien sijoittuvan pääasiassa vanhaan kaupunkiin ja sen vierelle. Ajattelin, että jos altistan itseni niille, ehkä vanha tuttu intohimo palaa. Niin ei ainakaan vielä ole käynyt.

Sen lisäksi, että tajusin lounasajan olevan heti käsillä, huomasin nimittäin käveleväni juuri sivuilleni vilkuilematta ostoskatujen läpi. Sille puolelle Mentonia, josta kaupunkia markkinoivat kuvat on usein otettu. Jonne olin Jardin Botaniquen myötä löytänyt ja jossa tunsin viihtyväni hyvin. Simpukka-ateria ohi kulkevia ihmisiä katsellen, hyvän popin tahtiin nytkähdellen, vuoria ja veneitä vuoronperään katsellen oli sitä, mitä erityisesti tarvitsin. Rentoa, hyvää oloa ja kulinaristista nautintoa. Olkoonkin, että olin jo pahoittaa mieleni ravintolaan mennessä siitä, miten minua yksin liikkeellä olleena naisena kohdeltiin. Onneksi siihen tuli muutos, kiitos paikan omistajan. Ja lopulta lauantailounaani oli lähes täydellinen.

Istuessani myöhemmin rannalla artesaanijäätelö kädessäni ja kuunnellessani meren pauhua kysyin monta kertaa itseltäni: ”Ihanko oikeasti et halua matkamuistoksi mitään sitruunatuotetta?” Sitruunoistaan Menton nimittäin tunnetaan. Ei, en halunnut. Ja Lemon Curdiakin on ihan helppo valmistaa itse. Ehkä ei niin upeista raaka-aineista, mutta riittävän hyvistä.

Palaisinko vielä Mentoniin?

Nyt Nizzasta käsin mietin, menisinkö Mentoniin uudestaan. Paljon nimittäin jäi näkemättä. Vanhan kaupungin kujiakaan en jaksanut kovin pitkään koluta. Meri ja vuoret, maisema, veivät tällä kertaa huomioni. Kyllä ja en. Hieman hämmentävä tunne kaupunkia kohtaan ei nimittäin poistunut. Tulin tälle matkalle hakemaan inspiraatiota. Sitä Menton tarjosi. Mutta jos ajattelin ottavani koneen mukaani ja viettäväni päivän jossain kahvilassa kirjoittaen, suunnitellen, ideoiden… Siihen en tuntenut vetoa. En oikeastaan edes kohdannut yhtään sellaista kahvilaa, joka olisi innostanut viettämään aikaa pidempään. Ehkä se on toisin, sitten kun on sesonki.

Jos vielä palaisin Mentoniin, tekisin sen hyvässä seurassa. Sellaiseen se nimittäin olisi täydellinen paikka. Jonkin suhteen – pari tai ystävä – hoitamiseen. Nizzaankin verrattuna kaupunki on ihanan rauhallinen. Se tarjoaa loistavan mahdollisuuden kävellä ja katsella, haahuilla. Ihastella. Pysähtyä välillä kuuntelemaan meren ääniä ja jatkaa matkaa taas. Mutta yksin matkustaessa, saas nähdä. Jos palaisin, tietäisin kyllä, minne majoittuisin. Vaikka sijaintia painavan matkalaukun kanssa hieman kirosin (kipuaminen ylös kukkulan päälle), aamukahvinäkymän upeus voitti kaiken. Myös tarpeen olla heti keskellä kaikkea, kun avaa oven. Se oli vain jotain poikkeuksellista, kuten oli itse palatsikin.

Salut!

Maarit

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply