Itsetuntemus Oikeaa elämää

Irti masennuksesta – osa IV: Anteeksianto ja hyväksyminen

Tämän irti masennuksesta -kirjoitussarjan neljännen osan teema on anteeksianto ja hyväksyminen. Miten olen niitä työstänyt ja miksi ne ovat nousseet niin merkityksellisiksi?


6. Anteeksianto

Vaikka elämässäni on ollut ja on paljon hyvää, en ole selvinnyt tästä kaikesta – neljästä uupumuksesta ja 15 vuoden masennusputkesta – ilman katkeruutta. Tiedostan hyvin, miten syövyttävää ja jumittavaa se on. Miten paljon huonoa oloa se tuottaa sekä itselle että ihmissuhteille, tulevaisuuden haaveille. On helppo sanoa ”älä ole katkera” tai ”päästä irti”. Toteuttaminen on paljon vaikeampaa. ”Älä elä menneisyydessä” on sekin kaunis ajatus. Ihmisiä kun olemme, meillä on aina menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Kahteen näistä voimme vaikuttaa. Menneisyyttä miettiessä voi vain hyväksyä ja antaa anteeksi, päästää irti. Senkin hyväksyminen tulee eteen, että aina – usein – menenneisyys ei pelkällä tahdon voimalla pysy selän takana.

Sillä katkeruudellakin on viestinsä. Se ei ole täällä vain kiusaamassa. Se kertoo, että jotain sellaista on tapahtunut, joka sotii itselle merkityksellisten asioiden kanssa. Että omia arvoja ja omanarvontuntoa on koeteltu ehkä jopa rikottu. Ja että jonkin tapahtuneen takia oma unelmien tulevaisuus, se jota ehkä oli jo pitkään rakentanut, on jäänyt toteutumatta. Sellaista saa surra. Sitä ei tarvitse ohittaa kevyesti.

Anteeksiantaminen

Masennus tuo väistämättä muutoksia elämään ja niin täytyykin tapahtua. Muutosten välttämättömyyden hyväksyminen on tärkeää toipumisen takia. Katkeroitumisen vaara on ilmeinen varsinkin jos jostain itselle merkityksellisestä joutuu sen vuoksi luopumaan. Siksi anteeksiantamista tapahtuu pitkin prosessia. Se alkaa usein anteeksiannolla itse tapahtuneelle, sitten olosuhteille ja myös niihin vaikuttaneille henkilöille. Myöhemmin tulevat tahot, jotka ovat vaikuttaneet haavojen syntymiseen. Anteeksianto helpottaa oloa. Ajatus, että anteeksi voi antaa, vaikka sitä ei olisi pyydetty, vapauttaa. Vaikuttavinta on antaa anteeksi sille, jota eniten kaikesta tapahtuneesta syyttää.

Minulle tuo taho olin minä itse. Kirjoitin siis anteeksiantokirjeen itselleni.

”Rakas Maarit, tahdon antaa itselleni siis sinulle anteeksi. Sillä et ole syypää koko kohtaloosi. Et edes niihin osiin, joihin ehkä olisit voinut vaikuttaa….”

ja sitten annoin anteeksi:
…että olin uupunut
…että olin päästänyt itseni sellaisen tilanteeseen, että uuvuin, useamman kerran
…että en ollut osannut pitää huolta rajoistani enkä ilmaista niitä
…että olen kunnianhimoinen ja antanut sen välillä sokaista itseäni
…että rakensin ympärilleni muurin, jonka tarkoitus oli suojella itseäni, mutta joka erottikin minut itsestäni
…että kuvittelin työn ja uran olevan avain onneen
…että olen ollut ilkeä, kun olen yrittänyt suojella itseäni
…että olen antanut masennuksen viedä elämästäni kokonaisen vuosikymmenen
…että masennuksen takia jotkut unelmat jäävät todennäköisesti kokematta…
(ja muutamasta kymmenestä muusta asiasta)

”Rakkaudella, Sydämesi”

Kun kirje on kirjoitettu se luetaan itselle ääneen. Se on tehtävän vaikein osa. Monisivuinen kirjeeni on nyt kyyneleiden tahrima. Mutta en ole kokenut mitään puhdistavampaa ja eheyttävämpää kokemusta. Tämä ei ollut vain armollinen vaan todellinen rakkauden teko itselleni. Hetki, jolloin tiedostaa, miltä tuntuu olla myötätuntoinen itselleen.

7. Hyväksyminen

Anteeksiantamisesta huolimatta kohtaloni ja elämäntilanteeni hyväksyminen oli vielä kesken. Vaikka olin saanut sille selityksen. Kääntänyt katseenikin jo tulevaan. Sen lisäksi yksi iso kysymys, joka oli aina ollut keskeinen, oli vielä ratkaisematta. Mikä olisi oma tarkoitukseni tässä elämässä? Mikä olisi se jokin suuri juttu, joka täyttäisi elämäni? Käytännön tasolla se kiteytyi kysymykseksi: Mikä minusta tulisi isona?

Tuo kysymys on aiheuttanut elämässäni paljon sisäistä ristiriitaa ja painetta, turhautumistakin. Eikä se ole vuosien varrella tuntunut helpottuvan. Päin vastoin. Olen yrittänyt kaikin tavoin keksiä vahvuuksiani, osaamistani ja intressejäni yhdistelemällä uutta bisnestä – tai ainakin ammattia – siinä oikein onnistumatta. Olen myös aina kuvitellut sen ratkaisevan lähes kaikki muut kysymykset ja ongelmat. Sitä ratkoessa olen tullut tietoiseksi todellisesta ristiriidasta itseni kanssa.

Ojasta allikkoon?

Ensimmäisen terapiakierroksen aikaan ymmärsin, että minussa on piirteitä, jotka eivät aina ole niin hyväksi. Varsinkaan yliaktivoituessaan. Olen helposti vaativa sekä itseäni että muita kohtaan. Olen myös suorittaja, jolle ei toisinaan tuntunut riittävän mikään. Uusien aluevaltausten tekemistä vaikeuttaa voimakas häpeän pelko, joka saa minut helposti vetäytymään omiin oloihini ja estää lähtemästä liikkeelle, ihmisten ja elämysten pariin. Suurin pelkoni on, että en tulisi hyväksytyksi. Nämä kaikki ja monet muut roolit ja toimintatavat olen elämäni aikana luonut itseäni suojelemaan. Jotta pärjäisin tässä kovassa maailmassa.

Terapiassa jo tuolloin opin, että olisi itselleni ja jaksamiselleni hyväksi, jos osaisin olla vähän vähemmän kunnianhimoinen ja vaativa. Siihen pyrittiin mm. miettimällä tarkkaan, millaisia ja mistä syystä tavoitteita asetetaan. Suorittajuuden ajateltiin itsestään kevenevän, kun siirrän huomioita saavutuksista itse tekemiseen ja sen mielekkyyteen. (Tässä on muuten myös onnistuttu!)

Mutta jos jokin lähtee pois, jotain on tultava tilalle. Muuten vanha malli astuu takaisin uomiinsa. Varoessani niin paljon sitä, että en olisi kaikkea yllä mainitsemaani, olinkin siirtynyt jatkumon toiseen päähän. Sen myötä olen oppinut alisuoriutumaan, pienentämään ja vähättelemään itseäni ja erityisesti taitojani. Jos ennen uupumuksia ja masennusta olin paikoin yli-itsevarma, vuosien myötä huomasin, että itsevarmuutta ei ollut enää nimeksikään. Jos aiemmin en pitänyt omista rajoistani kiinni, jotta tulisin arvostetuksi. Enää en pitänyt omista rajoistani kiinni, jotta en vain tulisi liiaksi kohottaneeksi itseäni. Vahingossa talloneeksi muita. Jos en aiemmin kuulema kuunnellut ketään, nyt kuuntelin ihan kaikkia. Ajatellen usein, että olen aina itse väärässä ja kaikki muut ovat minua parempia. On-off.

Uusi ohjenuora elämään

Molemmat ääripäät ovat syntyneet omasta sisäisestä epävarmuudestani reaktiona ulkomaailman vaatimuksiin. Halusta olla pidetty ja hyväksytty. Tulla kuulluksi ja nähdyksi. Rakastetuksi ja arvostetuksi. Kun yksi malli johti kaaokseen, joustavana ja muokkautuvaisena siirryin toiseen. Sanotaan, että vasta kun arvostaa ja rakastaa itseään sellaisena kuin on, voi tulla ulkomaailman arvostamaksi. Siksi minäkin olen vetäytynyt poterooni. Etsimään itseäni ja omanarvontuntoani.

Kun olen itsekseni ja kaikkein lähimpien ihmisten seurassa, voin hyvin. Mutta heti askel siitä ulos tuntemattomampaan laittaa etsimään turvaavia naamioita. Mitä syvemmälle itsetuntemuksessa olen kulkenut, sitä ulkopuolisemmaksi oloni tuntuu. Ja kuitenkin olen koko ajan tiedostanut, että tässä maailmassa ja yhteiskunnassa, näiden ihmisten kanssa minun tulee elää. Se on aiheuttanut suurta sisäistä ristiriitaa. Ajatusta, että ”en osaa tätä peliä nimeltä elämä. Enkä ainakaan sen osa-aluetta nimeltä toiset ihmiset.”

Entäs jos hyväksytyksi tulemisen kaipuu ei täytykään omassa poterossaan pohtien vaan juuri siellä, missä haavakin syntyy? Ihmisten parissa, eheyttävissä ihmissuhteissa. Entäs jos se on ihan oikea tarve, joka täytyy kuulla ja täyttää? Joka ei hiljene sillä, että se yritetään hiljentää ja korvata. Vaan sillä, että sitä yritetään ravita. Itselle oikealla tavalla, jonka tietämisessä itsetuntemus auttaa.

Entäs jos aina vain syvemmän itseni tarkastelun sijaan tarvitsenkin aitoja yhteyksiä toisiin ihmisiin ja nähdyksi tulemisen kokemuksia? Niitä, joita elämä vain voi tarjota, kun sen virtaan hyppää. Entäs jos itseni suojelu kaikelta siltä, ettei enää koskaan satu, johtaa vain siihen, että mitään muutakaan ei tapahdu? Voisinko sallia haavoittuvuuden itselleni? Voisinko sallia sen muille?

Entäs jos suorittajuus ja vaativuus tai sisäinen sabotöörini eivät olekaan piirteitä, joista minun pitäisi päästä eroon? Vaan oppia elämään niiden kanssa valjastaen ne johonkin tärkeään ja hyvään.

Entäs jos tie onneen onkin lopettaa taistelu ja etsiminen – ja hyväksyä elämä sellaisena kuin se on? Menneisyytensä, nykyisyytensä. Valonsa ja varjonsa. Vahvuutensa ja heikkoutensa. Kohtalonsa ja unelmansa. Kiehtovat ja ärsyttävät piirteensä. Mokansa ja onnistumisensa. Masennus- ja uupumisalttiutensa. Oma tarinansa.

Itsensä hyväksyminen kaikkine piirteineen

Elämälleni tuli yksi uusi ohjenuora ja sen nimi on hyväksyminen. Enää en halunnut muuttaa itseäni. Tulla aina vain toisenlaiseksi. Halusin oppia hyväksymään itseni ja elämäni. Kyse ei ole siitä, että hyväksyisin ja sallisin silloin kaiken. Enemmänkin se on asioiden laidan todentamisesta. Niiden näkemistä, kuulemista ja ymmärtämistä. Ja vasta sitten sen arvioimisesta, mitä niille pitäisi tehdä.

Kun lähestyin itseäni uudestaan tästä näkökulmasta ymmärsin mm., että enemmän kuin meditaatiota, tarvitsen kovaa liikuntaa purkaakseni tunnelastejani ja hiljentääkseni päätäni. Meditaation tehtävä oli toisaalla. Että en pääsisi moniosaajuuttani – multipassionate ajattelua – pakoon, vaikka kuinka tahtoisin. Sen hyväksyminen sen sijaan mahdollistaisi flown. Ja että olen ekspertti sopeutumaan toisten ihmisten energioihin ja tunteisiin. Jopa niin, että unohdan sen, mikä itselleni on tärkeää ja mitä haluan. Mutta se tarjoaa minulle myös mahdollisuuden nähdä maailmaa toisen ihmisen silmin. Suurin osa asioista, joita tällä tavalla pureskelin olivat itsetuntoa ja -varmuutta kohottavia. Mutta moni myös laittoi vastatusten sen kysymyksen kanssa, mitä pidin hyvän ihmisyyden kriteerinä. Millainen oli ihanneminäni ja miksi?

Avain mielenrauhaan?

Hyväksyminen ei ole kertaluontoinen harjoite, joka tehdään ja sitten se on. Se vaatii alati työtä. Siksi ajattelen, että se on enemmän asenne ja elämän ohjenuora kuin työkalu. Joka päivä vastaan tulee tilanteita, jotka ovat valmiita laukaisemaan itsessä häpeää, pienentämistä, yli menevää kontrollia, omien rajojen hylkäämistä. Oman henkisen hyvinvoinnin ja minuuden vahvistamisen kannalta siinä on iso ero hyväksyykö sen, että aina ei osaa eikä kykene vai sättiikö itseään siitä. Olen ollut mestari ruoskimaan itseäni. Kaikesta. Myös siitä, mihin en itse voinut vaikuttaa. Rakastavan armollisuuden ajatus toi minua jo lähemmäksi hyväksyntää, mutta vasta nyt olen valmis omistamaan oman tarinani. Itseni.

Hyväksyminen on myös avannut silmät ajatukselle joustavasta mielestä. Konkreettisesti. Kuten myös resilienssitaidoille ja niiden merkitykselle. Yksi niistä asioista, jonka kuvittelin jo osaavani. Kun oman tarinansa ja itsensä hyväksyy, ei jokaisen vastaantulevan kompastuskiven kohdalla enää mieti, mistä pahasta se on merkki. Joskus kivi kengässä voi olla vain kivi kengässä. Enää en ajattele, että olen aina väärässä tai olen huono. Kiitos sen, että elämääni on tullut lisää ihmisiä, jotka aidosti haluavat kuulla mielipiteeni. Joille sitä ei tarvitse myydä. Sellainen on erityisen eheyttävää. Mutta hyväksymisen myötä ei myöskään ole tarvetta ylikorostaa omaa hyvyyttään tai paremmuuttaan. Olen vain minä. Kaikkine eri piirteineni. Tällainen luo niin paljon vakautta ja vahvuutta olooni, että luulen sen myötä löytäneeni avaimen myös mielenrauhaan.

Työkaluja hyväksynnän työstämiseen

Sisäisen hyväksynnän saavuttamiseen on varmasti paljon työkaluja. Minulle paras kombinaatio on ollut havainnointi, intuitiivinen kirjoittaminen ja syvämeditaatio. Kun jokin piirre nousee tietoisuuteeni, usein jonkin heränneen tunteen tai tapahtuman kautta, en enää yritä sen aiheuttamasta tunteesta heti pois. Enemmänkin tarkastelen, milloin se nousee ja millaisia tarpeita itsessäni sen myötä herää. Millaista sisäistä puhetta kuulen? Tuleeko minulle tarve päästä ajatuksesta/tunteesta eroon? Tuleeko minulle olo, että olen huono? Vai yritänkö ehkä toppuutella itseäni?

Jos pelkkä hyväksyvä havainnointi ei riitä, kirjoitan aiheesta intuitiivisesti. Silloin laitan ko. asian otsikoksi. Otan kynän käteeni ja annan tulla paperille tajunnanvirtaa. Ilman yritystäkään muotoilla lauseita kieliopillisesti tai kirjoittaa oikein. Joskus yksi, n. 15-20 minuutin kirjoitushetki riittää. Toisinaan saatan kirjoittaa useampana päivänä peräkkäin, kunnes huomaan, että tarina ehtyy ja olo rauhoittuu. Niiden asioiden kanssa, jotka triggeröivät voimallisesti ja usein, käytän apunani ohjattuja syvämeditaatioita. Niitä on internet pullollaan. Sekä yleisesti rentoutta tuovia että tiettyyn aiheeseen kohdennettuja. Ilmaisia ja maksullisia.

Unohtamatta keskusteluja luotettujen ihmisten kanssa. Ne auttavat aina.


Tämä kirjoitus on kolmas osa viiden kirjoituksen Irti masennuksesta -sarjaa. Sarjan kolme ensimmäistä osaa on julkaistu 5.5. Apu, 7.5. Arki ja syy, 9.5. Huomio kohdistuu. Viides osa ilmestyy 13.5.2021.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply