Itsetuntemus Oikeaa elämää

Irti masennuksesta – osa III: Huomio kohdistuu

Tässä Irti masennuksesta -kirjoitussarjan kolmannessa osassa pohdin sitä, miten merkityksellistä on se, millaisiin asioihin elämässä huomio kohdistuu. Esittelen yhden ajatusrakennelman ja metaforan, jonka oivaltaminen osoittautui itselleni kääntöpisteeksi. Todelliseksi breaking pointiksi. Kirjoitussarjan aiemmat osat ovat apu sekä arki ja syy.


Yksi masennuksen tärkeimmistä opeistani on ollut se, miten yksinkertaisia lopulta moni avun tuonut asia on. Niissä ei luoda maapalloa uusiksi (vaikka välillä haluaisin, todella). Eikä seistä päällään tuntikausia samalla teetä hörppien ja Dolstoita alkuperäiskielellä lukien. Useimmat ovat jo läsnä. Mutta koska sitä olettaa, että tarvitaan isoja mannerlaattojen siirtymiä, huomio ei hakeudu siihen, mikä olisi ihan lähellä jo olemassa. Ja vaikka oletin, että ainakin solutason uudelleenohjelmointeja tarvitaan – jotta sisäinen lapsi eheytyy ja sabotööri hiljenee – konkreettiset teot ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi. Tosin osa niistä on onnistunut vasta, kun sisäisen lapsen haavojen verenvuoto on tyrehtynyt. Siihen onneksi riitti, että annan sisäiselle lapselleni huomiota ja vietän sen kanssa aikaa. Juttelen sen kanssa mielessäni ja kysyn, mitä se tarvitsisi. Samalla paljastuu, mitä itse tarvitsisin.

Kun kuulin sisäisestä lapsesta ensimmäisen kerran, minusta tuntui todella kummalliselta ajatus, että juttelisin hänelle. ”Eikö nyt kuitenkin olisi jotain sellaista tehtävää, jossa voin vain lukea asiasta ja sitten se korjaantuisi? Pitääkö tässä mielikuvituskavereille alkaa puhumaan?” Kävelin usein kaupungilla miettien, kuinka moni oikeasti näitä harjoitteita tekee. Entä heistä, jotka eivät ole koskaan masennusta kokeneet? Olenko ainoa, jonka arkirutiineihin nämä eivät kuulu? Toisin sanoen, moni vuosien varrella vastaan tullut harjoite tuntui nololta myöntää jopa itselle. Mutta kun kerran raotti omaa järkevyyden muuria ja kokeili, vaikutukset puhuivat puolestaan. Nyt sanon ylpeydellä: olen tavannut sisäisen lapseni, vietän hänen kanssaan paljon aikaa. Juttelemme ja vain hoivaamme toisiamme. Mielikuvituksessa. Muille se näkyy tietynlaisena tasapainona – ja hymynä. Ai sinäkö et tee niin? Kannattaisi.

Missä on ilo?

Kun olin saanut masennuksen perimmäisen syyn selville, toipuminen alkoi ja rivakasti. Tunsin olevani vapaa ja valmis ihan kaikkeen. Vaikka vasta syy oli selvillä. Sen aiheuttamia haavoja ei ollut vielä eheytetty, eikä perustustakaan muurattu umpeen. Saati sitten, että uutta olisi ehditty rakentaa. Nyt ymmärrän, että haavoja ei lopullisesti parannettaisikaan terapiassa vaan elämässä. Johon heittäytymiseen oli seuraavaksi saatava energiaa ja rohkeutta – ja ehkä ihan pari lisätyökaluakin.

Olin jo opetellut kysymään itseltäni säännöllisesti – joka aamu – mitä tarvitsen. Vastauksia kuunnellessani huomasin nopeasti, että elämästäni puuttui ilo ja sen myötä leikkisyys ja riemu. Uteliaskin olin lapsena ollut. Via-testi oli jo monta vuotta kertonut, että se olisi yksi luonteenvahvuuksistani. Missä se oikein lymysi? Niin ja flow. Sana, joka tuntui yhtäkkiä tulevan vastaani joka nurkalla. Milloin viimeksi olin muka ollut flowssa?

Se, että tiesin syyn, vapautti valtavasti energiaa. Mutta se ei automaattisesti tarkoittanut, että elämäni muuttuisi ihanaksi. Silmänräpäyksessä. Enemmänkin syyn tiedostaminen oli kuin pelikentän tyhjennys. Reset-nappula, jonka jälkeen kaikki vasta alkaisi. Harmaan massan keskellä olin elänyt jo niin pitkään, että kaipasin luonnostaan väriä elämääni. Sitä erilaiset elämykset ja kokemukset toisivat. Miten paradoksaalista oli, että tämä tapahtui samaan aikaan ensimmäisen koronan aiheuttaman lockdownin kanssa. Ja minä kyllä tajusin, että maailman avautumiseen uudestaan menisi todella pitkään…

Nyt oli todella aikaa toipua ja rakentaa. Kunhan tekisin sen yksin kotona. Voisiko mikään turhauttaa enempää?

Mutta halusin iloa. Ja halusin jälleen oppia jotain uutta. Erikoisten vaiheiden jälkeen löysin itseni ensin Yalen yliopiston ”The Science of Wellbeing” -kurssilta*. Ja sen myötä myöhemmin Pennsylvanian yliopiston Positiivisen psykologian* erikoistumiskurssilta. Vaikka uskon täysin tieteen voimaan ja olen ikuinen opiskelija, en olisi ikinä uskonut, että yliopistojen tarjoamat kurssit olisivat ne parhaat self help -kurssit ikinä. Jotain, joka todella tulisi muuttamaan elämääni. Eikä vain ajattelun tasolla: ne kannustivat kokeilemaan teorioita käytännössä.

5. Mihin huomio kohdistuu?

Tukit

Pyydän sinua ensin kuvittelemaan. Sen pelin, joka löytyy ainakin kaikkien leffojen huvipuistoista. Jossa alustasta nousee tukkeja ja sitten niitä yrittää nuijia alas sitä mukaan, kun ne nousevat. Mitä nopeammin nuijii, sitä nopeammin tukkeja nousee. Jossain vaiheessa ei enää oikein ehdi mukaan. Energiaa kuluu, jää alakynteen, väsyttää. Epätoivokin iskee.

Tämä kuvaa ajattelua, jossa yrittää kohentaa elämäänsä poistamalla kaiken pahan, ikävän, vaikean ja ärsyttävän. Mitä enemmän huomio kohdistuu elämän negatiivisiin asioihin, sitä enemmän ne vievät energiaa ja sitä väkevämmiltä osa niistä tuntuu.

Tällainen ajattelu on masennuksen keskellä ominaista. Huomio kiinnittyy ja energia kuluu pääasiassa siihen, mikä on huonosti. Ikävien asioiden poistamiseen. Oman käyttäytymisen ja tunteiden tarkkailuun vaikeissa tilanteissa. Niiden analysointiin. Mutta jos kaikki ikävät asiat saadaan elämästä poistettua (mikä ei ole mahdollista), mitä silloin jää? Tuleeko poistetun tilalle automaattisesti hyvää? (Ei.) Entä onko se, että ollaan neutraalissa, tyhjässä tilassa hyvä päämäärä? Missä silloin oikeastaan ollaan?

Kukat ja vihannekset

Kuvittele sitten viereen peli, jossa kasvatetaan kukkia ja vihanneksia. Kuin ne puhelimen pelit, jotka koukuttavat tehokkaasti. Kylvetään siemeniä, kastellaan, kitketään rikkaruohoja, lannoitetaan eli ravitaan. Ja muistetaan kerätä hedelmät ajoissa, jotta ne eivät ylikypsy ja homehdu – ja jotta voidaan taas kylvää uutta. Alkuun ollaan uteliaita, että mitäköhän sieltä maasta alkaa ilmestyä. Myöhemmin ihastellaan värikkäästi kukkivaa peltoa ja kerätään upeita palkintoporkkanoita ja -kurkkuja. Kun kasvukausi on ohi, pellon annetaan hetki levätä. Kunnes se laitetaan uudelleen kuntoon, jotta voidaan kylvää uudet sadot. Mitä enemmän peltoa viljelet – kultivoit, ah mikä sana! – sitä enemmän saat satoa.

Tämä kuvaa ajattelua ja asennetta, jossa elämän tärkeimpiä energiavarantoja käytetään tuottamaan uutta. Huomio kohdistuu tällöin olemassa olevaan hyvään ja sen lisäämiseen. Varmistamaan, että itselle merkityksellisille asioille on aikaa ja tilaa. Ja kun niitä viljellään, ne tuottavat lisää kasvua eli energiaa. Mutta voiko elämä olla pelkkää hyvää satoa ja kauniisti kukkivaa peltoa? Ei ehkä kuitenkaan. Sellainenkin olisi pidemmän päälle kuluttavaa. Vaikka tässäkin pelissä koetaan pettymyksiä, koodaus on hoidettu niin, että isoilta takaiskuilta vältytään. Pelin kuvaama elämä on pääasiassa hyvästä hyvään siirtymistä.

Mihin huomiosi kohdennat?

Realismin nimissä kuvitellaan siis nämä kaksi peliä vierekkäin. Kuin olisit huvipuistossa nimeltä elämä, jossa sinun pitäisi valita näistä jompi kumpi. Jos valitset tukkien nuijimisen, sinulla ei ole aikaa viljellä kukkapeltoa tai kasvattaa vihannessatoa. Sillä kaikki huomiosi ja energiasi menee tukkien pitämiseen kurissa. Jos valitset kukkapellon, kuulet kyllä tukkien äänen, mutta koet tärkeämmäksi kastella peltosi ensin. Koska sitä peliähän ensisijaisesti pelaat.

Vähitellen huomaat, että itse asiassa tukkeja nousee hitaammin, kun reagoit vain kaikkein korkeimmalle pongahtaviin. Ja niihin muihin vasta sitten, kun sinulla on hyvä hetki. Saatat välillä käydä niitä nuijimassa, mutta sitten taas viljelykset vievät huomiosi. Se vetää sinua myös siksi enemmän puoleesi, että pellolla sinun on yksinkertaisesti parempi olla. Olet tasapainoisempi, iloisempi ja rakastavampi. Huomaat myös, että sinulla on ihan eri tavalla energiaa paiskoa tukkeja, jos tarve, kun olet vahvistunut itsellesi merkityksellisten ja mielekkäiden asioiden parissa.

Tämä kuvaa tilannetta, jossa huomio kohdistuu ensisijassa siihen, mikä elämässä on hyvin ja pyrkii lisäämään sitä. Kuitenkin ymmärtäen, että matkalla saattaa tulla vastaan vaikeitakin hetkiä, todella kuormittavia ja satuttaviakin tapahtumia. Niille annetaan se huomio, jonka ne tarvitsevat. Joskus ne vievät lähes kaiken vapaan energian. Mutta samalla muistetaan, että ihan siinä vieressä on hyvien asioiden kukkapelto, joka antaisi voimavaroja ikävistä asioista selviytymiseen, jos sitä vain muistetaan kastella.

Tästä on kyse, kun puhutaan sellaisista asioista kuin kiitollisuus, voimavarat, merkitykselliset asiat ja arjen pienet ilot. Ei joko tai vaan sekä että. Niin, että ollaan kuitenkin positiivisiin asioihin kallellaan: elämään halutaan paljon hyviä asioita.

Aito valintatilanne

Minun elämäni viimeiset vuodet ja varmasti jo pidempäänkin oli ollut tukkien nuijimista. Minulla ei ollut muuta tarkoitusta kuin pitää kaikki ikävät asiat elämässäni loitolla. Kunhan siinä onnistuisin, kaikki olisi hyvin. Olisiko? Puhuin kyllä elämyksistä, pienten asioiden nauttimisesta, merkityksellisestä työstä ja omannäköisestä elämästä. Mutta omat energiani käytin siihen, että tukit pysyisivät elämässäni kurissa.

Olennaista on, että tiesin tämän kaiken jo. Kaikki lukemani kirjat vuosien varrella olivat tätä toitottaneet. Sosiaalinen media on täynnä aiheesta vihjailevia voimalauseita. Miksi ne eivät siis olleet jo purreet? Koska tietämisen, ymmärtämisen, sisäistämisen ja omaksumisen välillä on ero. Ja toisaalta, koska vasta nyt ko. muutokselle oli puhdas maaperä, johon iskeytyä täydellä voimalla. Olin ajatukselle valmis. Minulla oli tarve ja halu – saada iloa ja mielenrauhaa elämään – joka toimi vetovoimana. Niitähän positiivisten asioiden näkeminen minulle lupasi. Olin myös syyn ymmärtämisen ja sen työstämisen myötä saanut negatiivisen oravanpyörän pysähtymään. Laskemaan minut kyydistään neutraalille maaperälle. Siinä seistessäni olin oikeasti tilanteessa, että pystyin itse päättämään mitä valitsisin: tukit vai kukat.

Kyse oli aidosti tilanteesta, jossa pystyin valitsemaan ajatukseni ja asenteeni. En pakottanut siihen itseäni. En maanitellut. En passiivis-aggressiivisesti vihjaillut itselleni, että viisas ihminen valitsisi näin. Me pystymme muuttamaan ajatuksiamme ja myös asennettamme. Mutta todella harvoin vain päättämällä ja käskemällä. Sen täytyy tapahtua valinnan kautta tilanteessa, jossa muutos on joko pakollinen tai mahdollinen. Usein sen tueksi tarvitaan tietoa ja pieniä onnistumisia osoittamaan, että olemme oikealla tiellä. Vahvistamaan uskoamme. Mutta helpoiten se käy, kun on siihen kaikin tavoin valmis. Kun uusi ajatusmaailma suorastaan vetää puoleensa magneetin lailla.

Elämäni muuttanut oivallus

Ja niin vain tapahtui. Tuulettaessani ajatuksiani erä kaunis kesäpäivä kävelyllä. Luettuani juuri Sonja Lyubomirskyn kirjaa The How of Happiness ja kuunneltuani James Pawelskin puhetta Positiivisen psykologian perusteista. Ensin tuli ajatusten vyöry. Sitten mieleeni kiteytyi yllä kertomani mielikuva kahdesta pelistä, tukeista ja kukista. Kävelylenkin lopuksi se oli jo muotoutunut kysymykseksi:

Millaista elämäni olisi, jos keskittyisin tuottamaan ja lisäämään hyvää sen sijaan, että yrittäisin niin kovasti pitää ikävän ja pahan poissa?

Joskus elämän muuttumiseen tarvitaan vain yksi iso oivallus. Minulle se oli tämä.


*) Ko. kurssit ovat Courseran operoimia ja tarjoamia verkkokursseja. Sisällöt niihin tuottivat mainitsemani yliopistot.

Tämä kirjoitus on kolmas osa viiden kirjoituksen Irti masennuksesta -sarjaa. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu 5.5. Apu ja 7.5. Arki ja syy. Loput kaksi julkaistaan 11.5. ja 13.5.2021.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply