Valmennus

Haavoittuvuus on muutoksen lähde

Muistan, kun kuuntelin Youtubesta ensimmäistä kertaa Brené Brownin puhetta haavoittuvuudesta (vulnerability). Kävelin pimeässä pakkasillassa. Jokin hätkähdytti sisimpääni hetkellä, kun kuulin tuon termin – haavoittuvuus – ensimmäistä kertaa. En tiedä, oliko se minusta uskaliasta vai vain ihailtavaa asioiden ytimeen pyrkimistä. Mutta vähän ajan päästä lämpimät lohdun kyyneleet valuivat kylmille poskilleni. Niin käy toisinaan, kun puhutaan oikeista asioista, oikeilla nimillä.

Ymmärrys lisääntyy ongelmien edessä

Haavoittuvuus ja herkkyys. Kuten niin moni muukin, olen elänyt ison osan elämästäni niitä paeten, piilottaen, toppuutellen ja vahvuutta itselleni toivoen. Ajatellen, että haavoittuvuus ja herkkyys todella olisivat rohkeuden ja vahvuuden vastakohtia. Paljonpa tiesin. Omissa uupumiskokemuksissani on aina ollut kyse omien rajojen tunnistamisesta ja niiden näkyväksi tekemisestä. Mitä kauempaa niitä tarkastelen, sitä paremmin ymmärrän, että kyse on myös ollut omasta suhtautumisestani haavoittuvaan ja herkkään minääni.

Ja kyllä: olen pitänyt haavoittuvuutta ja herkkyyttä heikkouden merkkinä. Itsessäni ja muissa. Uupumuskokemukset muuttivat minut tältä osin. Onneksi. Yhä häpeän sitä, miten aiemmin ajattelin ja miten sen mukaan myös käyttäydyin.

Kahdella ensimmäisellä uupumuskerralla suljin haavoittuvan ja herkän puolen itsestäni kokonaan paksun muurin taakse. Kielsin niiden olemassaolon. Pian en tuntenut itseäni enkä elämääni. Eikä niin jaksa elää, ainakaan pitkään. Seuraavalla kerralla annoin vähän liikaakin itsestäni. Tarjoten koko haavoittuvuuteni ja herkkyyteni tarjottimella kaikkien nähtäväksi. Kävi niin kuin arvata voi: sattui. Viimeisellä kerralla kuvittelin osaavani asettaa rajoja ja suojella itseäni. Lainata herkkyydestäni muille vain sen, mitä tarvitsin ollakseni luova. Kunnes huomasin, että sekin oli liikaa: en vain osannut olla yhtä aikaa herkkä ja luja.

Sosiaalinen media on malliesimerkki vaikeudesta olla haavoittuva

Haavoittuvuus liittyy siihen osaan itsestä, jonka kautta tulemme näkyviksi. Kaikki luova toiminta käytännössä pohjautuu siihen. Sen myötä nousevat kysymykset hyväksytyksi tulemisesta, riittämisestä, sopeutumisesta, pärjäämisestä ja kelpaamisesta. Kysymykset, jotka saavat meidät helposti rakentamaan muureja. Se on läsnä etenkin sosiaalisessa mediassa, jossa päivittäin törmään aiheeseen nimeltä someahdistus. Sen ytimessä on kunkin itsensä kanssa sisimmässään käymä keskustelu siitä, kuinka paljon omaa aitoa itseä tulisi somessa tuoda esille: luodako kulissit vai kertoako elämästä niin kuin se on?

Rakastan aitoja sometilejä. Niitä, joissa on itse otetut kuvat. Teksteissä vilisee silloin tällöin typoja. Joka tuo esiin inhimillisen tekijän ja hänen ajatuksensa, intohimonsa. Tilejä, jotka kietoutuvat hienosti kunkin sanomaan. Siihen, mistä hän haluaa puhua. Joskus se voi olla halu auttaa meitä seuraajia kiinnittämään huomiota ympäröivän maailman kauneuteen. Pieniin hetkiin arjessa ja elämässä. Tilanteisiin, joista saa voimaa. Ja se riittää.

Haavoittuvuus vaatii luottamusta myötätuntoon

Ollessaan haavoittuva täytyy luottaa ihmisten myötätuntoon. Sen jälkeen, kun itse sain purettua suojamuurini, olen sen suhteen ollut sinisilmäinen: haluan luottaa siihen, että ihmiset haluavat minulle lähtökohtaisesti hyvää. He eivät halua satuttaa. Luottamusta, etteivät he käytä hyväkseen sitä, jos olen tilanteessa herkkänä läsnä. Kun voin niin tehdä, voin olla minä. Silloin olen vahvimmillani ja luovimmillani. Silloin pääsen usein flowhun ja se jos mikä tuottaa tulosta.

Mutta emme me voi – vieläkään – luottaa ihmisten myötätuntoon. Siihen, että jokainen kunnioittaisi haavoittuvia sisimpiämme. Yhä moni haluaisi sanoa herkkyyttään näyttävälle: ”Reipastu, ole vahva.” Ja sanookin. Jos ei sanoin niin ilmein ja teoin. Asenteemme ja ajatuksemme kun peilautuvat niihin. Niin sanoessamme tulemme sanomaan myös: ”Et kelpaa minulle tällä hetkellä sellaisena kuin olet.”

Inhimillinen aitous työelämässä on kehityksen lähde

Meillä on Suomessa pitkään ollut työskentelykulttuuri, jossa kehoitetaan ihmisiä jättämään tunteet kotiin. Samalla tulemme pyytäneeksi jättämään kotiin jotain sellaista, joka tekee ihmisistä kykeneviä ongelmanratkaisuun ja päätöksentekoon, kehittymiseen ja kehittämiseen, muutoksen luomiseen ja ylipäänsä luomiseen.

Kun puhutaan tuloksenteosta ja jatkuvasta muutoksesta, tarvittaisiin juuri heitä, jotka uskaltavat katsoa asioita eri näkökulmista, nostaa pöydälle uusia ideoita arvioitavaksi. Jos kiellämme haavoittuvuuden ja herkkyyden, kiellämme myös uudet ideat ja kehittymisen. Ne ovat jo suuressa käytössä työelämässä, pitkälti tiedostamatta. Itsestäänselvyyksinä. Mutta ne voisivat olla hyötykäytössä laajemminkin. Tietoisuuden, hyväksynnän ja arvostuksen, inhimillisen näkökulman kautta.

Luovuus pohjautuu haavoittuvuuteen

Haavoittuva minä on uskomaton luovuuden ja rohkeuden lähde, silloin, kun sitä hyödynnetään vilpittömin mielin. Se kokeilee ja ideoi, ottaa askelia. Se tuntee olevansa arvokas. Se näkee mahdollisuuksia siellä, missä niitä ei ole. Vaihtaa luovasti näkökulmaa, kun on tarve. Eikä se jaksa kauaa hakata päätään seinää. Koska sellainen sattuu. Mieluummin etsitään toinen keino.

Jos haavoittuva minä pelkää liikaa, se sulkeutuu, jopa vetäytyy. Se alkaa vältellä tiettyjä tilanteita ja ympäristöjä. Niitäkin, joissa siitä olisi paljon hyötyä. Joille sen mukanaan kantama luovuus olisi lahja. Mieluummin se rakentaa ympärilleen elämän, jossa se voi hyvin ja jossa sen ei tarvitse pelätä. Toisten näkökulmasta se kieltäytyy ja välttelee liikaakin. He kun toivoisivat koko maailman pääsevän osaksi siitä luovuudesta ja värien kirjosta, jota se kantaa mukanaan.

Uskaltaako tehdä itsensä näkyväksi vai sulkeeko kaiken sisälleen? Se riippuu täysin siitä, miten haavoittuvuuteen ympärillä suhtaudutaan. Tässä, kuten emme muutenkaan, voi unohtaa toisten vaikutusta. Ihmisiä kun olemme.

Palkinto odottaa etsijäänsä

Oman haavoittuvuuden ja herkkyyden löytääkseen saattaa joutua kysymään monta kysymystä, kuoria mielen kerroksia, kyseenalaistamaan jo totuttua ja toimivaa. Katsomaan myös niiden nurkkien taakse, jonne valo ei yllä. Se on usein pitkä tie, joka ei lopu koskaan. Mutta löytöretkeilijää odottaa sellainen palkinto, jota muurien suojista ei koskaan voisi kuvitella olevan edes olemassa: tunne vahvuudesta, joka on samaan aikaan herkkä mutta luja. Jotkut kutsuvat sitä mielenrauhaksi. Toiset omannäköiseksi elämäksi. Aitoutta, sitä se on, ajattelen itse.

You Might Also Like

No Comments

    Leave a Reply