”Olet niin luova.” Kuulen ja hämmennyn. Niin kuin aina, kun luovuus nousee kohdallani puheenaiheeksi. Ajatus assosioituu mielessäni niin vahvasti kaikenlaisen taiteen tekemiseen ja sellaista kykyä minussa ei ole. Luoda taidetta. Myyvää, puhuttelevaa, kriitikoiden kielenkannat irroittavaa taidetta. En ole myöskään ollut ihmelapsi, nero. Se on se toinen automaattinen assosiaatio. En siis ole jo neljä vuotiaana ottanut pensseliä käteeni ja hahmotellut ensimmäistä versiotani lumpeista. Enkä soittanut edes kymmenen vuotiaana Rahmanovin pianokonserttoja, vaikka klassista pianonsoittoa harrastinkin. En siis voi olla oikeasti luova, sillä…
